In the clutches of depression

Kuten jo otsikko kertoo. En ollut väärässä. Missä asiassa? No siinä että pelkäsin. Luulin et tää jätkä tykkäs musta enemmän ku ystävänä mut kävi ilmi et se tykkää musta vain ystävänä ja se luuli et mä tykkäsin siitä vain ystävänä. Epäselvyyksiä mistä ei selkeästi puhuttu kun kumpikin pelkäsi sitä tilannetta kun se joudutaan kohtaamaan. Tai jotain sinnepäin. Itkin kyl ku kävi ilmi koska mä ajattelin et olisin löytäny hyvän ihmisen kenen kanssa olla. Siiis tää jätkä on täydellinen siinä mielessä mitä kaipaan ihmisessä. Ei tietenkään oikeasti  täydellinen mut siis se otti huomioon jos mul oli huono olo ja sillee et siinä mielessä täydellinen. Tietenkin nyt on olo etten kelpaa kenellekään. En jaksa sen enempää asiasta selittää ku vähä mietitytti koko jutusta mitää täällä mainita. Haluun kuitenki olla tän jätkän ystävä jos se mulle sallitaan. Otan sen mitä saan. Läheisyyden ja sen ettei  tarvitse olla yksin. Ehkä joskus löydän jonkun ihmisen jonka kanssa olla mutta... niin... Al...

Ulkopuolinen olo on kauhee. Sillee et on porukassa, mutta on olo ettei kuuluis siihe, et olis ulkopuolinen. Se on tosi inhottava. Pahemmaks sen kyl tekee et se tunne tulee kun on oman perheen seurassa. Jos oon vaan äidin tai iskän seuras, et ollaa kaksin, nii sit ei oo ongelmaa mut jos vaik oon äidillä ja siel on äiti ja sen mies nii sit vähä alkaa olla ulkopuolinen olo. Mut jos ollaa vaik äidil syömäs ja siel on minä, veli, veljen tyttöystävä, iskä, äiti ja äidin miesystävä nii sit alkaa jo olla. Niinku en kuuluis sinne, etten sais puhua tai et mun ei haluttais puhuvan. Tää olo on nyt pahentunu viikon aikana. Pahin kuitenkin tällainen tilanne oli vuosi sitten mun "synttäreillä". Mun synttäreitähän ei pidetty ku äiti mokas niitten juhlien kanssa. Mun täti, serkku ja mun äidin äiti tuli kuitenki käymää pari päivää ennen (max viikko ennen) mun oikeita synttäreitä. Ne oli jo äidin luona kun tulin sinne. Tulin just OmenArt'sta sillo, eli olin saanu tatuoinnin (kolme oikeestaa...

Selkä ongelmia mulla on ollut vuodesta 2013 lähtien. Sillee "välil on välil ei" tyylillä. Nyt on ollu selkä kuukauden kipeenä. Se tais alkaa siel Kööpenhaminassa. Käveltii ekana päivänä noin 16 000 askelta (jotai 10-11km), näin siis sanoo mun aktiivisuusrakkene. Laskin sit kotona siellä olon päivän askeleiden keskiarvion. 12 000 askelta / päivä. Mun tavoite askelmäärä päivälle olisi 4 000. Meni siis joka päivä yli. Normaalisti se menee ehkä kerran viikossa jos sitäkään. Plus siellä ekana päivänä pitkään piti raahata matkalaukkua perässä ja reppua selässä. Aluks se reppu ei tuntunut painavalta mut kun sitä pidemmän aikaa kantoi niin siitä tuli aika painava. Toisena päivänä käytiin eläintarhassa. Sinne matka oli 2,6km ja sen piti mennä puolessa tunnissa. Mun selkäkipu hidasti mun kävelyvauhtia niin paljon et meil tais mennä tunti sinne kävellessä. Vai oliko se kaksi? En muista kunnolla. Kuitenkin mä kävelin hyvin hitaasti. Siihen saattoi myös vaikuttaa se että melkein kaadui...

Viime aikoina mulla on mennyt hieman paremmin. En oo ollut niin yksinäinen tai surullinen. Muutamina päivinä on ollut hyvin teräviä mielialan vaihteluita mutta muuten melko tasaista. Oon tumblr'n dashboardia selaillessa mennyt monen negatiivisen olon postauksen ohi. Ennen olisin varmaankin reblogannu tyylii ne kaikki. Koulussakin oon jaksanu käydä. Kolmannen jakson olin kokonaan koulussa ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Mulla oli psykiatrisen poliklinikan hoitoneuvottelu tos tammikuun lopussa. Sain lähetteen verikokeisiin ja sydän filmiin. Mentii terapeutin kanssa sinne heti seuraavalla käynnillä. Viime perjantaina se lääkäri soitti. Kaikki muut oli hyvin paitsi kilpirauhas arvot. Tai siis. Toinen oli ihan normi ja toises normin raja oli 4,2 ja mulla oli 5,5 mikä viittaa kilpirauhasen vajaatoimintaan. Ja sydänfilmis oli joku "ominaisuus" mikä ei oo mitenkään vaarallinen nuorella. Toukokuussa pitää mennä uudestaa verikokeisiin et jos se on menny ns huonompaan suuntaa...

Joo meni taas päivät nollaan.. About kaikki vituttaa. Varsinkin se kun kaverin kanssa jutellaa kasvokkain nii hyvin tai siis niin kuin kaverit juttelee mut sit facebookin chatis tai tekstaril en uskalla laittaa mitää viestii. Nykyään se tyyppi on mun ainoo irl kaveri. Tai siis T 'n kanssa juttelen kyl chatis mut en oo nähny sitä pitkään aikaan. Tän tyypin kans me oltii vuos sitte samanlailla kavereita ku nyt mut sit menin sanoo vissii jotai tyhmää ja jotenki ei vissii enää oltu ns kavereita vaan enemmänkin tuttuja. En tiiä. Hämmentävää kuitenki. En tykkää olla yksin. Jos en ajattele sitä ja vaik pelaan tai katon leffaa nii sit ei oo ongelmaa mut sit ku alan ajattelee et kuinka yksinäinen oon nii sit alan itkee ja tulee tosi paska olo. Sitä en oo kuitenkaa surru et oon sinkku. Se on aivan sama. Mut kun katottii tän kaverin kans bridget jones se eka leffa nii alkoi vähän itkettää niis pussaus kohdissa ku tuli olo et  tuun aina olemaan yksin niinku kaikella tavalla ei pelkästään ilma...

Eilen oli ensimmäinen päivä ilman Em 'ää. Hän siis lähti Punkaharjulle töihin, mihin on siis 4 tunnin ajomatka, ja hän on siellä koko kaksi viikkoa. Koulussa olo oli melko ok paitsi sitten kun sain varattua lääkärin ajan, sen jälkeen stressasin siitä. Illemmalla menin leffaan kun oli yksinäinen olo. Leffan jälkeen sain kuulla saarnan äidiltä kuinka heitän tulevaisuuteni roskikseen jne. Kun lähdin leffa teatterilta ajamaan Em 'n kotiin, itkin koko matkan. Ja itkin myös loppu illan. Paniikkikohtauskin tuli. Ehkä osa syynä oli se etten ollut syönyt koulun jälkeen. Menin jo 21.40 nukkumaan kun olin syönyt ja sydämentykytys oli helpottanut enkä halunnut että se tulisi uudestaan.

Tuntuu taas ettei kukaan välitä... vaikka oikeesti joku välittää