In the clutches of depression

Tuntuu et kaikki menee taas hetken verran hyvin ja sit hetken päästä kaikki on taas huonosti. Nytkin haluun taas silpoo itteni palasiks, haluun laihduttaa itteni pienen pieneksi ja samalla kuihduttaa itteni... Kaikki tuntuu yllättävän vaikeelta. En tiiä jaksanko edes kouluun mennä huomenna. Yks asia mikä tänään meni hyvin oli kuntosali. Sain kulutettuu 260 kcal. En itse tietenkään laskenut vaan ne laitteet :P. Poljin n 17min kuntopyöräl ja n 17min toisenlaisel kuntopyöräl ja sit koko 20min ohjelman sil crosstraineril. Oon siitä tosi ylpee. Mut silti nyt olo on taas tosi huono. En ymmärrä mistä se tulee. Tekis mieli vaa hakee fileerausveitsi tuolta alhaalt ja silpoo maha niin huonoo kuntoo et ambulanssin joutuis kutsuu. Mut ei mulla oo rohkeutta. Tekis mieli ostaa terii ja silpoo se maha sillä ja samalla vähän koko keho. Ihan sama vaik se pitäis mut hereillä koko yön. Tuntuu et haluun vaa pilaa mun kehon entistä enemmän... Vittu.... Miksi...

En pystyny olee tätä kauempaa erossa terästä. Mut ei mul ollu paha olo. Käsi vaa hakeutu laatikkoon mis terä oli ja ennen ku huomasin olin jo tehny ekan viillon, ja toisen ja kolmannen. Enkä sit pystyny lopettaa ennen ku tuli isoin viilto sillä terällä vaikka se onkin pieni. Pieni mun veitsel mut iso teräl. Se on samanlainen viilto ku mikä tulee mun veitsel. Sen jälkee lopetin. Ongelma tietysti on se ku mul on esitys tänää ja mun mekossa on 3/4-hihat joten jäljet näkyy. Saan kuulla varmaa täst mut ei voi mitää.

Tuntuu taas ettei ketään kiinnosta. Mut ei se oo totta. Kyl tyyppei kiinnostaa . Mut nyt. Nyt tuntuu ettei ketää kiinnosta. En tiiä miks tuntuu siltä. Mulla ei oikeestaa oo paha olla ny. Vaik viiltelin. Tällä kertaa en vaa pystynyt sanoo kenellekkää. En tiiä pystynkö sanomaa muuten ku tän blogin kautta. Tuntuu et huulet on ommeltu kiinni siten etten pysty puhumaa. Se tuntu vapauttavalta ku sain viiltää. Ja se veren näkeminen oli taas niin great (enkuks siks ku en keksiny suomenkielistä sanaa kuvaamaan sitä tunnetta). Mut nyt kättä särkee. Ei voi mitää. Enkä kylläkään kadu. Se särky vaan täytyy kestää. Ei se oo niin paha ettei sitä kestäis. Tuntuu et revia vaa auttaa mua viiltelee paremmin. Ku se vie sen kohahduksen pois nii voin jatkaa viiltämist vaik loputtomasti. Ku yleensä lopetin sen kohahduksen jälkee. Nyt mä pystyn jatkaa. Mä pystyn viiltää uudestaa ja uudestaa. Kunnes koko käsivarsi on taas täynnä punaisii viivoi. Siis pelkästää se sisäpuoli/kämmenen puoli...

Istun osastolla, mun huoneen lattialla, juuri suihkusta tulleena. Kaikki tuntuu melko epätodelliselta. Koko ajan tekee mieli viillellä. Vasen käsi on jo täynnä verisiä viivoja, jopa kaksi sanaa "help" ja "hullu". Suunnittelin jo vähän et kävisin ostamas joko sellasseen partakoneterä paketin (teriä 4kpl) vai mun oman veitsen lähikaupasta. Luultavasti terät.

Menin sit viiltelee. Tai siis oikeestaa viilsin yhen kerran mut se riitti siihen et sain tuntee mitä halusin. Ostin edellisenä päivänä uuden mun veitsen. Ja lauantaina sit viiltelin. Se on isoin ja syvin mitä oon ikinä viiltäny. Kaduin jo ennen ku tein sen ja myös jälkeenpäin. Mut osa musta ei katunu ollenkaa, vaan nautti viillon näkymästä ennen ku veret tuli siihen. Osa musta on aika sairas. Sitä ei enää puhuminen auta. En tiiä pystyyks mua enää pelastaa. Nytkin mä viiltelen. Mä niin toivon apua, muttei kukaan tunnu osaavan auttaa.

On taas niin tyhjä olo. En ees tiiä mistä se tulee. Haluisin vaa mennä ostaa sellasseen samanlaisen veitsen  ku mun oma sielt prismast .  Säälittävää joo tiiän.  Sry. Onneks on aika psykologille jo tiistaina.