isoin viilto.
Menin sit viiltelee. Tai siis oikeestaa viilsin yhen kerran mut se riitti siihen et sain tuntee mitä halusin.
Ostin edellisenä päivänä uuden mun veitsen.
Ja lauantaina sit viiltelin.
Se on isoin ja syvin mitä oon ikinä viiltäny.
Kaduin jo ennen ku tein sen ja myös jälkeenpäin.
Mut osa musta ei katunu ollenkaa, vaan nautti viillon näkymästä ennen ku veret tuli siihen.
Osa musta on aika sairas.
Sitä ei enää puhuminen auta.
En tiiä pystyyks mua enää pelastaa.
Nytkin mä viiltelen.
Mä niin toivon apua, muttei kukaan tunnu osaavan auttaa.
Ostin edellisenä päivänä uuden mun veitsen.
Ja lauantaina sit viiltelin.
Se on isoin ja syvin mitä oon ikinä viiltäny.
Kaduin jo ennen ku tein sen ja myös jälkeenpäin.
Mut osa musta ei katunu ollenkaa, vaan nautti viillon näkymästä ennen ku veret tuli siihen.
Osa musta on aika sairas.
Sitä ei enää puhuminen auta.
En tiiä pystyyks mua enää pelastaa.
Nytkin mä viiltelen.
Mä niin toivon apua, muttei kukaan tunnu osaavan auttaa.
"En tiiä pystyyks mua enää pelastaa."
VastaaPoistaToipuminen lähtee sinusta itsestäsi, jos joku sinut pelastaa, se olet sinä itse. Apua ja tukea tottakai tulet tarvitsemaan ja paljon, mutta jos asennoidut itse siihen että parannut, niin se tapahtuu. Mutta jos ajattelet, että kaikki on turhaa ja millään ei ole enää mitään väliä ja sama viillellä, niin et varmasti tule toipumaan. Itsellänikin toipuminen lähti siitä, että oli vain pakko ajatella että toivun. Vaihtoehtoina oli joko se että siirryn aikuistenosastolle täytettyäni 18, olin silloin 15 tai päätän toipua. Ja päätin toipua. Se ei tapahtunut hetkessä, useita päiviä kestänyt eristys muista potilaista, leposidehoitoja, jopa pakkopaita kun olin niin vaaraksi itselleni. Mutta nyt olen tässä tilanteessa, joten voin sanoa sinulle että kyllä se siitä, kunhan et luovuta! :)