tiistai 24. tammikuuta 2017

Ei tullut parempaa päivää kuten toivoin

Ajattelin eilen että ehkä tänään on parempi päivä. No ei ollut. Pahoinvointia ja selkäkipuja joten lähdin kesken koulupäivän kotiin. Tai no.. Kesken ensimmäisen tunnin. Kadutti jälkeenpäin.

Mummilla on Alzheimerin tauti. En tiedä olenko siitä vielä maininnut täällä. Viime keskiviikkona annoin hänelle verenpainemittaus lapun, mihin piti 2 viikon ajalta 7 kertaa mitata verenpaine aamulla ja illalla ja kirjoittaa se siihen lapulle. Tänään kävin katsomassa miten onnistuu (kun hän viime perjantaina sanoi että mittaaminen onnistui hyvin ja jatkaa joka päivä). Mummi oli hukannut sen lapun. Ei hän edes muistanut sitä.
Mä en enää jaksa. En tarkoita (tällä kertaa) että ärsyyntymisen takia en jaksaisi, vaan väsymyksen takia. Oon niin väsynyt niin en kestä lisäpaineita mitä mummi tuo. Tottakai mun pitäisi kestää ja hoitaa mummit asiat ja sillee mut juuri nyt en pysty.

Äsken kotimatkalla (käytiin iskän kanssa leffassa) soitin mummille ja se oli taas vaikeahko puhelu. Kun piti yrittää selittää että me ostettiin viimeksi tarpeeksi kissan ruokaa kolmeksi viikoksi. Niitä pusseja pitäisi antaa 1 päivässä, eikä montaa.

Sen jälkeen tuli huono olo. Itkin vähän. Sitten tuli se olo, se halu.. Pitkään aikaan ei oo tullut niin isoa halua viillellä. . . .
Enkä pystynyt vastustaa.
Valitettavasti.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Onhan niitä huonojakin päiviä

Ne pienet negatiiviset jutut taas kasaantui ja tuli pieni romahdus. Pitkäaikainen väsymys, nälkä, painonnoususta tullut ahdistus, kyseisessä tilanteessa tullut ahdistus ja BOOM. Ahdistuskohtaus. Tilanne oli siis tanssikurssi/-tunti. Bugg oli tunnin aihe ja käytiin vasta ihan perusaskelta, mutta en ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt miten siinä saattoi liikkua sivulle päin.. Ja sitten kun se lauma naisia siirtyi koko ajan mua kohden enkä mä liikkunut mihinkään niin.... Enkä mä ees oikeesti olis halunnu mennä tänää sinne.. Ens kerralla pitää kyl kuunnella sitä tunnetta. Jos ei halua, niin ei kannata mennä, koska siitä ei seuraa (99% kerroista) hyvää.

Joululomasta lähtien oon ollut lähes joka päivä väsynyt. En tiedä mikä siinä on. Viime yönä sain nukuttua vähän yli 8 tuntia joten oletus olisi, etten olisi väsynyt. Mutta silti olin.

Eilen ensimmäistä kertaa näin vaa'assa numeron 56. 55 oli mun vielä hyväksyttävä raja. En pitänyt siitä, mutta hyväksyin sen vielä. 56 on liikaa. Päätin, etten syö hetkeen. "I'm going to starve myself" oli se ajatus mikä tuli. Yritän jättää limut pois. Karkkeja en pysty täysin jättämään pois, koska mulla on laatikollinen patruuna yllätys -karkkeja. Yritän myös kävellä portaita rullaportaiden sijaan ja jättää auton kauemmaksi parkkipaikalla (jos on aikaa, eikä ole kiire). En tietenkään oikeesti näännytä itteeni, mut... Ehkä vähän, kun kerta rehellisiä täällä ollaan. Koska tiedän etten jaksa liikkua. Niinku käydä lenkillä ja sillee..
Tota numeroa pahempi oli se, että huomasin sen mahassa. Että se on suurentunut. Onneksi kuitenkin käytän sen verran isoja vaatteita ettei muut huomaa. Mutta ei kukaan muu älyä tätä mun ongelmaa. Ihmiset sanoo, etten oo lihava tai mitää. Mut itse kun ajattelen.. Siis en ajattele et oon hirveen lihava, mut tää 56 on liian paljon.

Varmaankin stressi on tän kaiken aiheuttaja. En ihmettelis. Ku eiks sitä oo sanottu, että stressi lihottaa ja vaikka mitä..

En tiiä..

_______________________

Mutta siis muuten mulla on menny aika hyvin. Jos katotaan tästä päivästä kaksi viikkoa taaksepäin, tää on ehkä huonoin päivä, kun tällainen pieni romahdus tuli. Itken melko harvoin nykyään. Oon tyytyväinen mun elämään. En uskalla sanoa, että olen onnellinen, koska tiedän kuinka nopeasti sieltä tullaan alas pohjalle ja se pelottaa.