In the clutches of depression

Ajattelin eilen että ehkä tänään on parempi päivä. No ei ollut. Pahoinvointia ja selkäkipuja joten lähdin kesken koulupäivän kotiin. Tai no.. Kesken ensimmäisen tunnin. Kadutti jälkeenpäin. Mummilla on Alzheimerin tauti. En tiedä olenko siitä vielä maininnut täällä. Viime keskiviikkona annoin hänelle verenpainemittaus lapun, mihin piti 2 viikon ajalta 7 kertaa mitata verenpaine aamulla ja illalla ja kirjoittaa se siihen lapulle. Tänään kävin katsomassa miten onnistuu (kun hän viime perjantaina sanoi että mittaaminen onnistui hyvin ja jatkaa joka päivä). Mummi oli hukannut sen lapun. Ei hän edes muistanut sitä. Mä en enää jaksa. En tarkoita (tällä kertaa) että ärsyyntymisen takia en jaksaisi, vaan väsymyksen takia. Oon niin väsynyt niin en kestä lisäpaineita mitä mummi tuo. Tottakai mun pitäisi kestää ja hoitaa mummit asiat ja sillee mut juuri nyt en pysty. Äsken kotimatkalla (käytiin iskän kanssa leffassa) soitin mummille ja se oli taas vaikeahko puhelu. Kun piti yrittää selittää et

Ne pienet negatiiviset jutut taas kasaantui ja tuli pieni romahdus. Pitkäaikainen väsymys, nälkä, painonnoususta tullut ahdistus, kyseisessä tilanteessa tullut ahdistus ja BOOM. Ahdistuskohtaus. Tilanne oli siis tanssikurssi/-tunti. Bugg oli tunnin aihe ja käytiin vasta ihan perusaskelta, mutta en ymmärtänyt sitä. En ymmärtänyt miten siinä saattoi liikkua sivulle päin.. Ja sitten kun se lauma naisia siirtyi koko ajan mua kohden enkä mä liikkunut mihinkään niin.... Enkä mä ees oikeesti olis halunnu mennä tänää sinne.. Ens kerralla pitää kyl kuunnella sitä tunnetta. Jos ei halua, niin ei kannata mennä, koska siitä ei seuraa (99% kerroista) hyvää. Joululomasta lähtien oon ollut lähes joka päivä väsynyt. En tiedä mikä siinä on. Viime yönä sain nukuttua vähän yli 8 tuntia joten oletus olisi, etten olisi väsynyt. Mutta silti olin. Eilen ensimmäistä kertaa näin vaa'assa numeron 56. 55 oli mun vielä hyväksyttävä raja. En pitänyt siitä, mutta hyväksyin sen vielä. 56 on liikaa. Päätin, e