In the clutches of depression

Oon huomannu et mä aloitan varmaa noin 99% keskusteluista mitä käyn muiden kuin vanhempieni kanssa. Joten tästä lähtien johonkin asti en aloita keskusteluja. Luultavasti tulee olemaan aika yksinäistä..

Tänään on tapahtunu aika paljon verrattuna muihin päiviin. Pysyin koulussa vaikka ahdisti niin paljon että melkein itkin, koulusta tullessa meinasin joutua kolariin kun yksi papparainen ei katsonut kun ajoin liikenne ympyrässä, se ei katsonut liikenne ympyrään päinkään, vain oikealle katsoi ja lähti ajamaan. Sain auton onneksi pysähtymään niin ei tullut kolaria ja myös painoin torvea tai oikeastaan löin sitä kun säikähdin sen verran. Se papparainen siis oli väistämisvelvollinen.  Siinä ne erikoiset jutut olikin.. Mua vituttaa kun en uskalla laittaa kavereille viestiä. En uskalla koska pelkään, että häiritsen niitä ja että sanon jotain tyhmää ja ärsytän heitä. Nytkin mun pitäisi tekstata yhelle tyypille mutta en uskalla koska pelkään juuri noita asioita. En haluu menettää yhtään kaveria enempää. Sillä tämä kyseinen kaveri on ainoa ketä asuu lähellä mua. Loput on jossai kaukana opiskelemassa tai asuu kaukana.  Vituttaa olla näin säälittävä...

Suurimmaksi osaksi tää päivä meni perseelleen. Ja vain siksi, että olin yöllä laiska.    Siis yöllä baarista kotiin tullessa huomasin, että autossa oli valo päällä. Olin jo menossa laittamaan sitä pois päältä, mutta sitten muistin, että olin jättänyt auton avaimet kotiin. Olisin tietenkin voinut hakea auton avaimet ja käydä sammuttamassa valon (kävellä portaat ylös toiseen kerrokseen, käydä asunnossa, kävellä rappuset alas, käydä sammuttamassa valo ja sitten kävellä rappuset taas ylös), mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut.    Joten tänään aamulla mua odotti "yllätys". Auto ei lähtenyt käyntiin. Mä kyllä arvasin sen yöllä, että varmaankaan auto ei lähde aamulla käyntiin, mutta en siltikään välittänyt. Aamulla olin unohtanut sen kokonaan. Ja kun mun ja iskän piti lähteä leffaan niin tuli aika iso ahdistus. Lähdin takaisin sisälle ja itkin aika paljon. Soittelin sitten iskälle, että ei mennä leffaan koska auto ei lähde käyntiin. Tai no sanoin itkien "no nyt saa

Nyt vasta sain sanoitettua sen olon. Se olo on sellainen epätodellinen olo. Kuin keho olisi paikalla, mutta tunteet jossain muualla. Tätä enempää sitä on vaikeaa laittaa sanoiksi.

Näköjään nyt mulla ei oo enää kavereita. Paitsi T  tietenkin <3.   Se mun ystävä osastolla sano mulle et mun pitää unohtaa se. En näköjään edes välitä. Vieläkin sellanen epätodellinen olo. Millään ei ole taaskaan väliä. Tai no en kyllä halua kuolla, mutta muuten millää ei paljoo oo väliä. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan mutta sillä ei oo väliä. En tiedä pääsenkö edes takaisin kouluun tai että saanko edes elämästä kiinni enää. Ehkä musta tulee vaan sossun tukien käyttäjä ja turha ihminen tässä maailmassa, mutten välitä. En tiedä onko se huono juttu vai hyvä. 

Oon huomannut että nykyään mulla on usein epätodellinen olo. Tai muuten sellainen outo, epänormaali olo. Oon myös huomannut etten tiedä/muista mikä päivä on tai että paljonko kello on. En osaa arvioida kuinka kauan aikaa on mennyt jos joku kysyy esim kuinka kauan sitten jotakin tapahtui tai kuinka kauan johonkin kestää ajaa autolla tms. Joskus saattaa mennä tunteja koneella ollessa enkä edes huomaa. Aina kyllä tiedän missä olen ja kuka olen, mutta kellonaika ja päivä on aina hukassa ellen näe kelloa tai päivämäärää. Tuntuu myös että mut on unohdettu. En myöskään enää uskalla aloittaa keskustelua kenenkään kanssa, koska ajattelen että he eivät pidä minusta tai että olen ärsyttävä.